Olin viime lauantaina 5.7 Tamperella Pirkkahallissa Vapaakirkon kesäjuhlilla puhumassa aiheesta Rikotut rajat. Pyydettiin puhumaan seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista ja toipumisesta. Kun sinne ajelin Jyväskylän kautta ajattelin tuleekohan siihen osuuteen juuri ketään. Aihehan on tabu, josta ei saa puhua; häpeällistä! Kiitin Jumalaa seurakunnasta, joka uskaltaa nostaa näin kipeän aiheen kesäpäivien yhdeksi osaksi.

Edellisenä päivänä äitini kertoi, miten lapsuuden kodissani kävi paljon vapaakirkon puhujia. Anni mummostani muistan, miten hän aina sanoi "kiitos Jeesus" monissa kiperissäkin tilanteissa. Mummolla oli raskas tausta, mutta aina hän jaksoi olla lähettämässä ja tukemassa Jumalan valtakunnan työntekijöitä. Monia vapaakirkon merkittäviä nimiä pilkahti äidin kertomana. Isäni ja äitini on myös jossain elämän vaiheessa ollut Vapaakirkon piirissä. Sain oikeastaan palata juurilleni. Siitä olen iloinen, että jo lapsena seurakuntien välisiä karsinoita ei rakennettu perheessäni, vaan oli vain rakkaita siskoja ja veljiä Herrassa. Meillä on vähän eri näkemyksiä, mutta paljon yhteistä.

Yllättäen Tähtien sali tulvi täyteen kuulijoita. Kaikki eivät mahtuneet sisään. Nuori opettaja lauloi omia tekemiään lauluja. Eräälle rikotulle pojallekin. Koskettavaa. Kun minut juonnettiin puhujan paikalle tunsin todella syvää riittämättömyyttä aiheen keskellä. Koin olevani kuin pieni lapsi, joka menee aikuisena puhumaan sen, mitä lapsena olisi pitänyt ymmärtää sanoa ääneen. Lapsen avunpyyntö aikuisen suusta. Lasten puolesta. Puheessani toin pienen pilkahduksen rikotun maailmasta, arjesta. Ahdistusta, paniikkihäiriöitä, ylisuojelevuutta omia lapsia kohtaan, itsevihaa ja inhoa, likaisuuden tunnetta, hyväksikäytetyksi tulemista muullakin osa-alueella. Vain pieni osa siitä, mitä hyväksikäytöstä seuraa tuli jaettua. Palaute kertoi, että moni oli löytänyt itsensä tai läheisensä puheestani. Ymmärtämystä omaa oireilua kohtaan.

Kutsuin Ritvan ja Ilmon eteen. Kävimme rukoilemaan. Pojat soitti taustalla. Rukoilimme hyväksikäytettyjen puolesta; kaikki nousi. Sen puolesta, jota oli rikottu; liian moni nousi! Isättömien ja äidittömien puolesta. Yllättävää, että miehet nousi ensin, vanhatkin. Jotkut itki. Oli liikuttavaa tajuta isättömyytemme ja äidittömyytemme kipu. Meillä aikuisillakin. Anteeksiantamattomuus; sillekin tielle haluavia oli. Käytimme aikaa rukoukseen. Nousemalla ylös he olivat Jumalan edessä, ei meidän. Rukouksessa näin mielessäni pieniä lapsia, jotka jähmettyneenä kyhjöttivät nurkassa. Rukoilimme myös lasten puolesta. Rukoilimme katumusta kansallemme. Anteeksipyyntöä ja antoa. Vain Jumala voi auttaa.

Kesken puheeni näin sydämen silmillä Jeesuksen ristillä. Hakattuna, hyljättynä, häväistynä. Kuulin Jeesuksen sanovan; "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät" Mitä minä sanon kaikkien kipeitten vuosien jälkeen. "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tienneet mitä he minulle tekivät". Samalla tajusin miten Jeesuksen haavat laskeutuu haavoihini. Monien meidän rikottujen haavoihin. Saamme lohtua ja parantumista. Tajuan syvästi miten paljon hyväksikäytössä rikotaan ja miten rikkoja ei voi tajuta miten pitkälle elämään hänen tekonsa vaikuttaa. Siitä runo mietelmiä-sivulla.

Kuitenkin kaikesta kivusta huolimatta olen varma, että siitä voi eheytyä. Matka voi olla pitkä, mutta se kannattaa. Elämä löytyy kaiken itsetuhon jälkeen. Haluan palvelullani ja avoimuudellani olla viemässä toivon sanomaa toivottomille. Joku on sanonut, että olet vasta tässä kohden matkaa; noin keskeneräinen. Sanoin hänelle, että niin olenkin, mutta et tiedä, mistä olen tähän tullut. Miten pitkään olen matkaa tehnyt. Ja löytänyt levon ja rauhan.