Kirjoitusajastani näet, että kello lähestyy aamua kohti. Avasin juuri kodin oven ja kiitoksella Jumalan suojeluksesta matkalla istun tässä tervehtimään Sinua. Ensinnäkin kiitos viesteistä sähköpostiini. Ymmärrän, että kommentteihin on vaikea kirjoittaa, koska se on kaikkien luettavana. Voit ottaa yhteyttä sähköpostinikin kautta. Kiitos niistä. Eilisestä aamusta lähtien matkamittariin oli kertynyt vajaan kahden vuorokauden aikana 701 km. Pieni lenkki 5 tilaisuuden lomassa. Olen paljon saanut vain Jumalan armosta kiertää puhumassa eri seurakunnissa ja viime aikoina olen iloinnut siitä, että myös jonkun aikaa "tauolla" olleet seurakunnat pyytää jälleen. Joissakin paikoissa käyn usein ja ihmiset siellä on tullut hyvin rakkaiksi. Koen aina virvoittuvani itsekin kiertäessä. Miten lie helpompaa ja vapaampaa kuin omalla paikkakunnalla ;) Saan mennä sinne aina omana itsenäni ilman menneisyyden leimoja ja ennakkoluuloja vuosien takaa. Minulla kun ei ole kehuttavaa menneisyyttä. Jeesusta voin aina kuitenkin kehua ja sitä mitä Hän on tehnyt elämässäni.

Kun ajoin eilen Jyväskylään oli kuin kotiini olisin ajanut. Niin rakkaaksi paikka on tullut vuosien myötä. Eipä ole tainnut ainakaan viiteen vuoteen olla kuin muutama kuukausi etten olisi siellä käynyt. Rakkaita siskoja ja veljiä on tullut vuosien myötä. Siitä kiitän ennenkaikkea Jumalaa, mutta myös heitä. Yhden asian olen pistänyt merkille viime aikoina kiertäessä. Alttarilla itketään syntejä ja kadutaan. Hämmästyttää, miten paljon parannusta tehdään. Minua liikutti tämän reissun aikana useat, jotka olivat tosissaan katuvia Jumalan edessä ja helpottuneita alttarilta lähtiessä. Myös se, että miehet polvistuu ja tunnustaa syntejään hämmästyttää, mutta samalla riemastuttaa, koska uskon Jumalan iloitsevan jokaisesta katuvasta. Hän on lähettänyt Poikansa ristille armahtamaan meidät taakoistamme ja puhdistamaan verensä kautta. Katumuksen ilmapiiri on tehnyt minusta hiljaisen. Jumalan pyhyyden ja hyvyyden edessä. Armo pistää hiljentymään.

Kävin tällä reissulla myös eräässä miesten hoitokodissa, jossa oli huumeista ja alkoholista vapautuneita. Oli liikuttavaa nähdä eräskin mies, joka kiitoksen mielellä itki, että hänellä ei ole enää mitään muuta kuin Jeesus. Oikeastaan siinä hetkessä ymmärsin myös oman elämän riisumisesta paljon. Voin jotenkin kaiken sen jälkeen häntäkin ymmärtää. Kun ihminen on oikeasti menettänyt kaiken -omaisuutensa, työnsä, terveytensä, maineensa, kunniansa, perheensä ja kaiken en usko, että hän tarvitsee mitään muuta kuin armon julistusta. Sitä, että silti hän on arvokas. Tasavertainen Jumalan silmissä, vaikka ei ihmisten silmissä ole mitään. Mitä muuta kuin Jumalan rakkauden viestiä he tarvitsevat. Tajusin eilen, että vain saadessani itse armon kokemuksen epäonnistuneenakin voin sitä pyyteettömästi välittää koko sydämestä muille. Ei sitä korkealta julisteta. Uskon, että Jumala tulee nostamaan ne jotka ei mitään ole. Hän tarvitsee heidät herätystä varten ja jokainen tajuaa, että kaikki kunnia menee Jumalalle. Siksi -jos elämääsi "romutetaan" älä vaivu epätoivoon. Jumala haluaa ilmestyä elämäsi kautta, niinkuin Jobin elämässä. Vielä tänäänkin Jobin elämä saa todistaa Jumalan suuruudesta.

Kun läksin Jyväskylästä Padasjokea kohti oli valoisaa. Navigaattori näytti tietä. Kohta tienoo pimeni ja navigaattorin valo alkoi häikäisemään silmiin. Mieleeni tuli Ps.23 Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Navigaattorin valo oli yhtä kirkas lähtiessä päivänvalossa kuin illan pimetessä. Pimeässä se vain näkyi paremmin. Mietin elämäni vaiheita. Pimeimmässä laaksossa tarvitsin aina eniten Jeesusta. Etsin ja huusin häntä. Valoa elämäni pimeyteen. Valoisina päivinä en aina edes huomannut Jeesuksen läsnäoloa, niinkuin en navigaattoriakaan kun oli valoisaa. Mitä pimeämpää ajaessa tuli, sitä kirkkaammin loisti navigaattori. Miten siunattuja kipeät vaiheet oikeastaan ovat olleetkaan. Niiden kautta Jumala vie lähemmäksi itseään. Silloin tarvitsemme Häntä eniten. Ja varmasti Hän on ollut silloinkin todella lähellä vaikka tuskaltamme emme ole aina sitä huomanneet. Emmehän olisi nyt muuten tässä.

Ps.23 on puhutellut siinä, että psalminkirjoittaja käyttää alussa Paimenesta hän muotoa, mutta kun tulee kohta jossa puhutaan pimeästä laaksosta olosta, hän muoto muuttuu sinä muodoksi. Eikö kaukainen ystävä ole meille hän, mutta läheinen on jo sinä. Vaikeuksien kautta Jeesuksesta tulee meille ystävä. Ei kaukainen hän vaan läheinen sinä. Pimeissä laaksoissa tarvitsemme Häntä niin paljon, että Jeesus tulee tutuksi elämässämme. Ystäväksi, todelliseksi Paimeneksemme, Vapahtajaksemme. Kurkistapa psalmiin, niin huomaat sen. Joku puhuja on sanonut vanhalle miehelle tämän luettuaan Psalmin 23. Herra on minun Paimeneni, ei minulta mitään puutu; "Minä tunnen kirjoitukset, mutta sinä tunnet Paimenen." Niin syvästi tuo mies oli psalmin äärellä ollut, että jokainen kuulija oli sen tuntenut. Kristus elää Sanassaan. Annetaan Hänen tulla lähellemme. Tai oikeastaan Hän on jo kun vain huomasisimme sen, niinkuin Betesdan altaan mies. Etsi parannusta lähteestä, vaikka Parantaja seisoi hänen vierellään. Ei vain heti huomannut.