Viime päivät ovat olleet kiireen sävyttämiä. Siunattuja reissuja ja Savonlinnassakin vilkasta. Viime viikonloppu meni taas KRS:n hevosenkenkä tapahtumaa järjestäessä. Viikko sitten sain olla Jumalan armosta jälleen reissun päällä Helsingin seudulla. Vantaan vapaakirkossa naiset saimme kokoontua yhteen päiväksi ja olla Sanan ja rukouksen äärellä. Minua puhutteli, miten kodikas pieni seurakunta se oli. Kuin iso perhe. Rakkaudellisuus heijastui heistä. Sen ilmapiirin tuntee ja samalla Jumalan läsnäolon, koska Hän on rakkaus. One Way Housessa väkeä oli salin täydeltä ja Kallvikin kartanossa vietimme lauantai-illan. Kirstin koti oli jälleen avoinna hiljentymistä ja lepoa varten. Jälleen koin virvoitusta itsekin vaikka tilaisuuksia ja kilometrejä riitti.

Yhä enemmän haluaa palvelussa ja arjessa olla vain ja odottaa Jumalan yllätyksiä pienissäkin asioissa. Joulu lähestyy ja jo lapsena olemme tottuneet odottamaan yllätyksiä. Joulupukilta. Tienneet, että lahjoja on tulossa, mutta emme tiedä mitä. Muistan mikä pettymys oli kun tajusin, että pukilla oli naapurin miehen kaulaliina ja äänikin oli hänen. Joululahjojen merkityskin muuttui. Olen ajatellut monesti sitä, miten moni lapsi Suomessa kokee jo pienenä pettymyksen siitä, että on narrattu ja on uskonut mitä on kerrottu. Me vanhemmat ollaan kerrottu uskottavasti jostain, joka ei ole totta. Monen olen kuullut aikuisena kertovan, miten suuri pettymys ja masennus se on ollut lapsena.

Taivaallinen lahjan antaja on ihan muuta kuin pettymyksen tuonut joulupukki. Uskon asioissa emme tule koskaan pettymään, sillä Jumalalla on meille kaikille hyvä tahto. Mitä enemmän tunnemme Häntä, sen enemmän odotamme Häntä. Emme pety niinkuin joulupukkiin. Jumalan suurimpaan lahjaan -Poikaansa Jeesukseen Kristukseen emme tarvitse pettyä koskaan. Mitä enemmän tunnemme Häntä sen rakkaampi Hän on. Usko ei ole narraamista ja pettymystä, vaan aina vahvistumista luottamuksessa Elämän antajaan. Usko on suurimman ihmeen ja lahjan vastaanottamista. Jeesuksen Kristuksen. Siinäpä joulun suurin paketti.

Apostolien teoissa kerrotaan miehestä, joka oli ollut ikänsä rampa. Joka päivä hänet kannettiin portin pieleen kerjäämään almuja pyhäkköön meneviltä. Tämä mies sai Jumalalta yllätyksen, jota ei edes pyytänyt. Hän sai enemmän kuin mitä pyysi. Hän vahvistui ja parani liikuntakyvyttömästä iloisesti hyppeleväksi Jumalaa ylistäväksi terveeksi mieheksi. Ajatella mikä yllätys. Viime aikoina olen usein ajatellut annanko Jumalan yllättää vai käynkö itse suunnittelemaan ja tekemään jotain asioiden eteen, että jotakin tapahtuisi. Jumalan ajatukset ovat paljon korkeammalla ja paremmat kuin meidän vajavaiset suunnitelmat. Annetaan Jumalan yllättää meidät. Hän tietää mitä tarvitsemme jo ennenkuin olemme edes pyytäneetkään. Jumala yllätti ramman ja Hän voi yllättää Sinutkin. Tärkeintä kuitenkin on, että saamme olla Hänen lähellä. Emmekä kiinny siunauksiin tai lahjoihin, vaan lahjan ja siunauksen antajaan.

Apt.3:3-9 Nähdessään Pietarin ja Johanneksen, kun he olivat menossa pyhäkköön, hän pyysi heiltä almua. Niin Pietari ja Johannes katsoivat häneen kiinteästi, ja Pietari sanoi: "Katso meihin." Ja hän tarkkasi heitä odottaen heiltä jotakin saavansa. Niin Pietari sanoi: "Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä, nouse ja käy." Ja hän tarttui hänen oikeaan käteensä ja nosti hänet ylös; ja heti hänen jalkansa ja nilkkansa vahvistuivat, ja hän hypähti pystyyn, seisoi ja käveli; ja hän meni heidän kanssansa pyhäkköön, käyden ja hypellen ja ylistäen Jumalaa. Ja kaikki kansa näki hänen kävelevän ja ylistävän Jumalaa