Tänään avasin Satama blogini. Satama aihe on puhuttanut minua pitkään. Monia ajatuksia on tullut elämän varrella Satamasta; telakalla olosta, satamaan tulosta, tankkauksesta matkalle lähtöä varten sekä matkalle uskaltautumisesta. Mitä on pohjalasti elämässä? Mitä merkitystä laivan pohjalastilla on? Mitä varten ja ketä on laivan kapteeni ja miehistö? Mikä ohjaa laivaa ja minkä merkkien kautta? Niistä asioista ja muustakin kirjoittelen näillä sivuilla. Rukoukseni on, että joku asia voisi olla lohduttamassa jotakin lukijaa elämän matkalla.

Edellinen osoitteeni oli Telakkatie. Kävelin eräänä kevät iltana telakan rannassa ja katselin laivoja ja veneitä, jotka olivat odottamassa; jotkut huoltoa, jotkut jo ehkä vesille laskua. Työstä ja elämästä uupuneena tiedän, mitä on olla telakalla korjattavana. On voimaton olo elämänsä asioihin. Voimaton työhön, työttömyyteen, sairauteen, riittämättömyyden tunteeseen vanhempana, vaimona, tai yksin, tai vaimona yksin jne. Voisi luetella monia alueita, milloin ihminen kokee olevansa kuin telakkalla hylättynä. Yhtäkkiä koin Jumalan puheena sanat, mitkä laskeutui sydämelle. "Mitä jos lapseni antaisit minullekin tilaa". Voimaton sana muuttuikin voimat on sanoiksi. Voimat on työssä, työttömyyteen, sairaudenkin keskellä, vanhemmuuteen, vaimona, tai yksin, tai vaimona yksin jne. Kiitin siitä, että olen saanut löytää armollisen Jumalan kaiken arjen kipujen keskelle. Elämäni kivut ja ilot kulkee silmissäni kuin filmillä. Yhtäkkiä kiitän että olen selvinnyt tähän päivään niistäkin. On niin monia asioita, milloin koemme voimattomuutta. Jumala on tullut siihen, missä yksin en jaksa. Jeesuksen kautta. Ei tarvitsekkaan enää yrittää tai jaksaa yksin. Kiitollisuus siitä, että Jeesus kulkee kanssani ja antaa rauhan kivunkin keskellä jäi siitä kävelylenkistä päällimmäiseksi. Toivo elää sydämessä.