Olin mökillä lepäämässä viikon muutaman ystävän kanssa. Rukoilimme paljon ja nautimme kauniista luonnosta. Aamulla saimme herätä linnun lauluun. Järvi soitti laineillaan musiikkia. Joutsenperhe kävi näyttäytymässä mökin rannassa. Sauna lämpisi joka ilta. Takkatulessa makkarat paistui. Kaikki liikenteen ja muukin melu oli poissa. Eräänä sateisena päivänä vain lueskelimme ja lepäsimme. Luin Jack Frostin kirjaa Hengellisestä orjuudesta hengelliseen lapseuteen, jonka sain lahjana seurakunnalta. Mietin kirjaa lukiessa miten paljon meitä ”kodittomia” ja ”sylittömiä orpoja” onkaan. Joille uskonelämäkin on suorittamista tai vaatimusta. Jotka ovat juurettomia ja kodittomia ja vaeltavat etsien eikä edes tiedä mitä??

Kesken lukemisen Jumala alkoi näyttämään varmaan suurinta kipuani. Isän ja äidin sylin ikävää. Olen sen tienyt pään tasolla, mutta en sydämen tai kokemuksen tasolla. En ole tiennyt, miltä tuntuu olla kokonaan sylissä. Minun ikäisillä monien vanhemmat ovat olleet kiireisiä. Ikävä kyllä nytkin. Ei ole pidetty niin tärkeänä sylissä pitämistä ja monet muutkin asiat ovat jättäneet monet lapset vaille turvallista syliä. Tajusin, etten ole tarpeeksi koskaan saanut levätä ihan KOKO PAINOLLANI sylissä – ja pitkään. Käpertyä siihen ja saada sylihoitoa ja kasvaa luottamuksessa. Joku minussa on aina sitä kaivannut ja jäänyt vaille. Aikuisuuden ihmissuhteissa –avioliitossakin  ”sylin tarve” on ollut suuri. Kuitenkaan joku minusta ei ole syliin mahtunut ja on jäänyt aina ulkopuolelle. Liian iso, liian pieni, liian lihava, ruma, ties vaikka mitä. Ei ole kelvannut sellaisenaan. Kun Isä ottaa meidät syliin Hän ei jätä ulkopuolelle mitään meistä, vaan saamme koko painollamme levätä siinä.

Miten paljon elämämme ihmissuhteet vaikuttaakaan jumalasuhteeseenkin. Emme uskalla levätä Jumalan varassa "koko painollamme" luottamuksessa, vaan joku osa meistä yrittää itse pärjätä ja hallitakin elämää. Pitää selvitä ja osata ja silti turvattomuus vaivaa ja ohjaa. Toki on niitäkin, jotka ovat saaneet turvallisen sylin lapsena ja heille onkin helpompaa elää luottamuksessa. Siinä mökillä vuoteessa sain kokemuksen tasolla olla Isän sylissä –ihan koko painollani. Itkin ja lepäsin siinä. Kairos -Jumalan kohtaamisen hetki! Luottamusta Häneen ja elämään hoidettiin ja vahvistettiin siinä. Kokemuksiin tai niiden hakemiseen en halua olla meitä johtamassa, mutta joskus ne voivat olla tarpeellisia jos ne eivät ole irti Raamatun Sanasta. Kokemusten perustukselle ei voi elämää laskea tai rakentaa, mutta ne voivat avata kipeitäkin asioita, mitkä ovat saattaneet johtaa kauemmaksi Jumalaa. Syli on syli. Turvallisuuteen tarvitaan jo lapsena tullut perustus. Sana on se joka hoitaa, mutta sylin ikäväkin on totta! Arkea ei voi irrottaa pois meistä. Ei Jumalaakaan arjestamme.

Tajusin, miten syvää turvattomuutta sylin ikävä –sanaton ikävä on tehnyt aikuisuuteen. Ei koko painollaan ole saanut levätä ja rakentua isän ja äidin sylissä. Tuntea, että kelpaa ja joku huolehtii ihan täysin. Aikuisuudessa etsityt sylit vaativat usein jotain. On liian iso ja aikuinen niihin. Syvin ikävä ei sillä korjaannu, -vain hetkellisesti voi helpottaa. Joskus kaipaus johtaa jopa uusiin pettymyksiin. Se voi viedä meidät myös hengelliseenkin orjuuteen. Pitää olla jotain muuta kuin on. Suorittaa että kelpaa Jumalalle. Pitää tehdä enemmän. Tehdä itse. Yrittää itse korjata tai parantaa itseään ja ansaita rakkaus, joka ansiotta kuuluu meille lahjana. En kelpaa, en riitä, en luota. Uskossa eläminenkin voi tulla suoritukseksi ja se ei johda hyvään. Rakkaudesta tulee ehdollista suorituksiin. Jumalankin rakkaudesta.

Uskon, että Isä odottaakin lapsiltaan luottamusta Häneen. Jos ajattelemme lasta, joka koko ajan kiukuttelee isälle eikä luota, on maallisenkin isän sydän surullinen. Miksi ei taivaallisen Isänkin? Hän haluaa, että luottavan lapsen lailla turvamme Häneen kokonaan, jotta Hän voi käydä ohjaamaan elämäämme –kokonaan. Elämme uskossakin silloin lapseudesta käsin, eikä orjuudesta käsin. Ajattele, että Jeesuksen tähden saat olla Jumalan perillinen. Rakastettu lapsi suuressa Jumalan perheessä. Saamme luottamuksessa irrottaa otteemme omista joskus heikoistakin turva rakennelmistamme ja heittäytyä Jumalan varaan ihan kokonaan. Voi olla pelottavaakin luottaa johonkin, mitä ei silmillä näe.

Sanasta saamme kuitenkin nähdä, mitä Jumala ajattelee meistä ja mitä Hän lupaa meille. Ja on. Sieltä Hänet löydämme arkeemme. Lapsi saa myös opetella ja kasvaa. Erehtyä ja oppia. Ja silti koko painollaan elää leväten luottamuksessa, että Isä rakastaa lastaan niin paljon, että joskus nuhteleekin. Onko Sinulla sylin ikävä? Rukoilen puolestasi, että Sinäkin saat olla Isän sylihoidossa. Koko painollasi, olet sitten miten iso poika tai tyttö tahansa. Vahvistua siinä leväten luottamuksessa Häneen. Ei meidän niin aikuisia aina tarvitse olla ;)) Lapsellisuus ja lapseus on kaksi eri asiaa. Jeesus meitä hoitakoon Pyhän Henkensä kautta!

Gal.4:4. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi 5. lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. 6. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" 7. Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.