Viime päivät olen miettinyt ihmisen haavoittuvuutta ihan uudella tavalla. Lauantai aamuna vatsaani alkoi koskemaan ja iltapäivällä jo oli tukala olo. Iltaa kohden tilanne meni siihen, että oksensin ja ripuloin ja yökin meni siinä. Kuume nousi korkealle ja olo vain kehnoni koko ajan. Eilen sunnuntaina vuoteessa ollessa tuli niin huonoja hetkiä, jolloin ajattelin, että tähän voi vaikka nukkua kokonaan pois. Sen verran jaksoin lauantai-iltana, että peruin kaikki matkat ja tapaamiset keskiviikkoon saakka. Sunnuntaista on monet tunnit kuin niitä ei olisi ollutkaan. Ihmettelen, että olen nyt tässä. Olen kuullut, että monia vanhuksia on menehtynyt tämän talven mahatautiin. Kuivuminen on suuri riski elimistölle.

Vuoteessa ollessa ajattelin, miten vaarallista on jos joku ihminen luulee olevansa korvaamaton tai on tilanteessa, että jossain määrin sitä onkin. Vaikka olin todella huonossa kunnossa ajatuksissa pyöri arviointikaavake eräästä työntekijästä, joka pitäisi tehdä. Soitto lääninhallitukseen. Verotoimiston käynti. Seurakunnan työt. Lukemattomat tekemättömät työt pyöri mielessä. Miten kamalaa. En koskaan ole ollut enkä halunnut olla tarpeellinen ja nyt sitä tahtomattani jossain määrin olen. Aiemmin on ollut helppo vain soittaa työpaikalle, että olen poissa. Siinä kumeessa tein konreettisen päätöksen, että minua ei tarvita mihinkään kolmeen päivään. Työt saa olla tekemättä tai odottaa. Se helpotti. Paasto, mitä olin kauan suunnitellut tuli kuin itsekseen -tosin ei sillä tavalla kuin olin suunnitellut.

Kun elin perheen keskellä oli aina joku, joka huolehti asioista jos itse ei jaksanut. Vuoteessa ollessa tajusin, että jos nyt nukun lopullisesti pois, välttämättä kukaan ei ihmettele, kun puhelimeen ei vastata. Mitenhän moni yksinäinen miettii näitäkin asioita. Ei sitä perheen keskellä tarvinnut näin ajatella. Aina oli joku kotona. Kun yksi perheessä uupuu, toiset ottavat vastuuta ja homma toimii. Olenko kyllin kiittänyt ajasta, jolloin perhe oli kasassa? En ole ennekuin joudun näkemään perheen merkityksen tälläkin tavalla. Monella hetkellä tuli mieleeni kertoja, jolloin sairastin ja perhe huolehti, että oli juotavaa ja syötävä ja äiti sai levätä kuumeessa vuoteessa. Kiitos Jumalalle että eräs ystävä tajusi tilanteeni ja toi kaupasta limpparia ja mustikkasoppaa.

Ihmisen elämä on niin haavoittuvainen. Läheltä on viime aikoina kuulunut monia viestejä, miten yllättäen elämä on päättynyt. Eräskin mies oli sanonut lähtiessään juhlista, että lähden tässä kotimatkalle. Muutaman sadan metrin päästä hän oli kuollut. Mikään tässä maailmassa ei ole pysyvää. Ei edes meidän elämämme. Ei työ, ei omaisuus, ei terveys, ei mikään tässä maailmassa. Miten haavoittuvia olemmekaan todellisuudessa. Miten harvoin sitä joudumme miettimään. Kuitenkin sunnuntaina vuoteessa todella huonossa kunnossa ollessa koin turvallisuutta, -rauhaa, jonka vain Jeesus Kristus voi antaa. Jumala tietää tulomme ja lähtömme. Miten Raamatu Sana voikin olla meitä kantamassa kaikissa elämäntilanteissa. Niissäkin, missä koemme olevamme pimeässä laaksossa. Vaikka tänään nukkuisin pois, kuolema ei Jeesuksen omana ole kuin voitto, pääsy taivaan kotiin -ikuiseen elämään. Täällä ollaan vain pieni hetki iankaikkisuuden kannalta ajatellen. Paavali kirjoittaa;

Fil.1:21. Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.

Fil.4:6-7 Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi,  ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.

Ps.23:1-4. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.