Herätys. Sitä niin paljon rukoillaan. Kun ajatellaan herätystä perheväki kasvaa. Syntyy uusia lapsia, ruokittavia, huolehdittavia. Olen usein miettinyt onko meillä valmiuksia seurakuntina ottaa vastaan juuri uskoon tulleita kasvamaan yhteyteen. Se kun on monesti meillä itsellämmekin hukassa. Kuka on oikeassa -taistellaan! Onko opetus aina rakentavaa ja vahvistavaa vai tunne-elämyksiä kasvattava. Tapahtuuko todellista juurtumista seurakunnan yhteyteen. Onko seurakunnissa juurevia Sanaa tuntevia ihmisiä, joilla kuitenkin on tuoreessa muistissa mitä oli kun kaikki oli uutta. Usko Jeesukseen innostavaa. Itku herkässä. Sanan nälkä ja jano sydämessä. Uusien ystävien innostamana tutustumassa uuteen perheeseen. Herkkä helposti haavoittuva lapsi!

Olen monesti miettinyt miten usein juuri uskoon tulleelle annamme ymmärtää miten vähän hän tuntee Sanaa. Miten kypsymätön hän on. Kunhan sinä vähän kasvat, niin sitten kelpaat meidän joukkoon. Liian usein kuulen tätä ja itsekin olen sen joskus omassa elämässä kokenut. Todellinen nöyryys on muistaa, että meistä jokainen on joskus ollut pieni vauva uskossa. Joku on sanonut ettei voi mennä Raamattupiiriin, koska ei tunne Raamattua. Tuntee itsensä niin huonoksi toisten uskovien vierellä ja on jäänyt pois. Eikö silloin olisi herätyksen aika ensin meille uskoville. Kiitollisena muistan niitä, jotka syyttämättä, nauramatta vastasivat kun kysyin juuri uskoon tulleena, että kuka meitä parantaa. Onko se Isä, Jeesus vai Pyhä Henki. Sitä pitkään pohdin, kunnes uskalsin kysyä. Se mistä joskus lähdetään liikkeelle on kuin pieni vauva, joka opettelee kaikkea.

Kun lapsi syntyy hän saa ravintonsa äidinmaidosta. Syntyy pienenä, avuttomana. Häntä hoidetaan. Jos lapselle syötetään ruisleipää heti synnyttyä, lapsi tukehtuu siihen, eikä kestä. Kun lapsi kasvaa hän käy syömään jo pikkuhiljaa vahvempaa ruokaa. Pelkkä äidinmaito ei enää riitä. Olen ajatellut, että se on sama uskon elämässä. Ensin maitoruokaa, sitten vahvaa ruisleipää. Olen monesti miettinyt onko maitoruuan jakajia meissä. Olis niin hyvä jakaa vain oikein rukiista leipää. Usein ruuan jakaminen tapahtuu ihan vierelläkulkemisen lomassakin. Keskustella Raamatun asioista pikkuhiljaa, niinkuin Sataman Valossa usein tapahtuu kahvikupposen äärellä hyväksyvässä ilmapiirissä. Raamatun perustotuuksien jakamista. Keskustellua asioista. Jumala siunatkoon myös maitoruuan jakajia, koska he tarvitsevat paljon Jumalan rakkautta jaettavaksi.

Kun ajattelen itseäni lapsena näen isän ja äidin, jotka huolehtii. Sisaruksia, jotka ovat kanssani. Saan olla sen ikäinen kuin olen. Virheitä ja opettelua. Rajoja ja elämää opetellessa isä johtaa turvallisella kädellä. Nuhtelee lapsen turvallisuuden takia. Lapsen parhaaksi. Seuraa ja ohjaa. Rakastaa. Kun kävelemään opettelevana kaatua kumpsahdan, se ei haittaa. Riemu oppimisesta on suurempi. Kaikki lapset on erilaisia, mutta terveessä perheessä kaikilla on olemassaolon oikeus ja arvo ihmisenä. Ihme, joka on syntynyt perheeseen. Olkoon vaikka miten erilainen. Olkoon minkä ikäinen tahansa. Juuri syntynyt tai vaikka jo elämää opetteleva nuori. Yhtä arvokas ihmisenä opettevana tai jo vähän enemmän elämästä oppineena. Tai jo vanhana monesta tietämisestä elämän riisumisen kautta luopuneena. Kiitollisena kaikista vaiheista. Vauvaiästäkin.

Uskon, että Taivaan Isä haluaa parantaa perheemme seurakuntana. Tehdä meistä perheen, jossa erilaisuus on rikkautta. Jossa kaikilla on sama arvo ihmisenä, uskovana -joit sitten maitoa tai söit ruisleipää. Rohkaista maitoruuan jakajia ja vahvemman ruuan jakajia. Siunata hoitajia, vierelläkulkijoita. Tehdä se ihme, että anteeksiantamuksen voima saa täyttää meidät. Että yhteiset hetket voisi olla perheväen juhlaa. Yhteisen uskon jakamista Sanan äärellä. Siitä iloitsemista. Suuren perhejuhlan tuntua suurimman juhlan aiheen äärellä. Suurimman rakkauden, Jeesuksen Kristuksen.