Eilen oli Kaavilla naistenpäivä. Saimme olla yhdessä Sanan äärellä ja kuin siskot yhdessä Isän sylihoidossa. Oli hyvä olla ja palvella siellä. Mukana oli joukko naisia ylistämässä aina välillä. Sillä aloitimme jokaisen Raamattutunnin. Sillä oli hyvä aloittaa päivä. Päivän lopuksi rukoilimme yhdessä. Rukouksen aikana sydämelleni laskeutui kuva ihmisistä, joitten käsi ei aina nouse ylistykseen. Poskilla valuu kyyneleitä. Sydän surua siitä, ettei jaksa ylistää. Jumala halusi lohduttaa joitakin sillä, että kyllä he silti riittävät. Kyllä ylistystä voi olla sekin, että kyynel valuu pitkin poskia ja kädet ei nouse. Ylistys voi tulla hyvinkin syvältä. Itku kasvoilla voi olla myös kiitollisuuden itkua siitä mitä Jumala on keskellä kipujen ja surujen. Kiitollisuuden kyyneleet siitä miten Jumala hoitaa. Sekin on ylistystä.

Tänään kävin sateisessa ilmassa pururadalla lenkillä. Hikilenkki oikein. Mietin siinä kävellessä ja hölkätessä hikisenä, että tässäkin voin ylistää Jumalaa. Siitä, mitä Jumala on. Emmehän me ylistä omaa olotilaamme tai itseämme tai sitä miltä  meistä tuntuu, vaan ylistämme elävää Jumalaa. Kiitämme siitä, mitä Hän on. Kiitämme siitä, mitä Hän on tehnyt ja tekee. Ei Jumala katso missä asennossa kätemme on. Onko meillä kauniit vaatteet vai olemmeko hikisenä lenkkivaatteissa. Ei hän katso mihinkään ulkoiseen, vaan Hän katsoo sydämeen. Siinä vatsa kipeänä hikisenä kävellessä sain ylistää Jumalaa. Kirkko oli keskellä metsää. Ei ylistykseen tarvitse ryhtyä, vaan elämämme voi olla ylistystä Jumalalle. Oli ihanaa ylistää sydämessään Jumalaa keskellä lenkkipolkua.

Miten monet meistä kokevat etteivät he riitä. On elämäntilanne, missä kädet ei nouse ylistykseen. On arka persoona, joka mielellään istuu takimmaisessa penkissä huomaamattomana, silti Jumalaa kohtaamassa. Itsekin olen joskus kokenut syyllisyyttä ylistäjien keskellä kun kädet ei ole jaksaneet aina nousta ylös. Oli elämäntilanne, missä ei vain jaksanut mitään. Joitakin päiviä sitten eräs ihminen kertoi, että häneltä taitaa olla usko ihan loppu, kun hän ei pääse toisten ylistyksen tasoon. Luuli jo Jumalankin hänet jättäneen. Oli luopumassa uskostaankin. Oli siunattua sanoa hänelle, että ei usko ole riippuvainen hänen teoistaan ja suorituksistaan, vaan usko on pelkkä lahja. Riitänkö tällaisena hän kysyi hämmästyneenä? Ai miten helpottunut ilme hänellä oli kun sain olla johdattamassa häntä uskon suorittamisesta lepoon. On ihan sama ylistätkö kädet ylhäällä tai kädet ristissä, katse kattoon tai katse lattiaan. Ei Jumala sitä katso, vaikka ihmiset liian usein sitä katsookin.

Jos Sinä lukija olet kokenut syyllisyyttä siitä, että kätesi ei aina nouse ylistykseen, Jumala haluaa Sinua rohkaista ja lohduttaa. Hän näkee sydämesi. Hän ei sitä Sinulta vaadi. Hän tietää elämäsi kipeätkin vaiheet. Lepää Hänen rakkaudessaan sellaisenaan. Jumala ei vaadi Sinulta mitään rakastaakseen Sinua. Hän rakastaa Sinua siksi mitä olet eikä siksi mitä Sinä teet. Hän ei kuule Sinua huonommin, vaikkei kätesi nousisikaan aina ylös. Jumala kuulee, vaikka olisit kädetön. Saat olla varma, että riität sellaisena ja siinä elämän vaiheessa missä oletkin. Ylistä jos Sinua ylistyttää. Itke jos Sinua itkettää. Naura, jos Sinua naurattaa. Jumala rakastaa että elämämme ja olemisemme on totta. Kyyneleesikin voi olla suurta Jumalan ylistystä!

Ps.103:1-2 Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.