Viime päivinä olen matkustanut ajatuksissani vuosikymmenten taa. Lukenut vanhoja lehtiä ja kirjoja. Eräs ystävä kyseli kutsuani hengelliseen työhön. Lapsena Jumala kutsui vahvasti työhönsä eräällä lastenleirillä. Jo äidinmaidosta sain olla Jumalan Sanan äärellä. KRS:n evankelistat Erkki Leminen sekä Tomi Hälvä olivat paljon kotikylälläni. Tomi naureskeli kerran Imatralla tavatessamme, etteivät he mitään mahtaneet kun herätys tuli. Kodissani oli paljon seuroja. Oltiin paljon yhdessä. Lapset oltiin siinä mukana koko ajan. Ompeluseurat eri kodeissa oli koko perheen yhteinen ilta. Meillä lapsilla oli omat jutut -hauskaakin, mutta koko ajan saimme olla Sanan äärellä. Sana tekee tehtävänsä. Kuitenkin pakenin tehtävääni ja Jumalaakin -liian kauan.

9-vuotiaana olin ensimmäisessä lehtijutussa. Äitini antoi sen minulle joitakin vuosia sitten. Lehti oli KRS:n Kevään Sana. Otsikkona "Kun elämä on toiveitten toteutumista". Kuvassa istun tietenkin kissa sylissä perheen kanssa tuvan pöydän äärellä. Jutussa kerrotaan miten olin lapsena pitänyt aina huolta, ettei iltarukous koskaan pääse unohtumaan. Isä piti jutussa seurakunnan tärkeänä tehtävänä pitää evankeliumi selvästi esillä ja seurakunnan olisi tajuttava kuinka ratkaisevan tärkeä työ se on. Jutussa kerrotaan, että talon väki on ymmärtänyt hengellisen "perintöosuutensa" tärkeän arvon ja nöyrinä ja rukoillen välittävät sitä eteenpäin.

Onko ihme, että tällaisessa ympäristössä kasvanut saa kutsun evankelistaksi. Lapsena kylvetty siemen jää sittenkin sydämeen. Se on Jumalan teko, vaikka ihminen ei sitä ehkä aina tiedostakaan. Jumalan valtakunnan salaisuuksia. Vaikka elämän pettymykset ovat ohjanneet etsimään parempaa maailmasta, lapsenusko ei sittenkään ole sammunut. Jumala on vetänyt takaisin puoleensa rakkaudesta. Tyttöpäivät seurakunnassa, lasteleirit kesäisillä mökeillä, tuvantäyteiset kotiseurat ovat tehneet tehtävänsä. Viime aikoina olen saanut kiittää monia, jotka ovat olleet kylvämässä lapsuudessa Sanan siementä sydämeeni. Nyt ymmärtää kiittää!

Tuhlaajapoika kertomuksessa poika meni itseensä ja palasi isänsä kotiin. Siellä oli sittenkin jotain arvokasta. Ei hän palannut rintojaan röyhistellen vaatien jotain, vaan nöyryytettynä tiedostaen oman syntisyytensä. Hän yllättyi varmaan aivan täydellisesti. Ei hän odottanut saavansa hyvää vastaanottoa -niin ryvettynyt oli hänen elämänsä. Hän sai enemmän kuin olisi osannut uneksiakaan. Kaikkea parasta. Isän rakastavan avaran sylinkin. Kun Sinä tai minä palataan takaisin Jeesuksen luo, alkaa samanlaiset ilojuhlat. Kun me palataan takaisin siihen uskoon, mitä jo ehkä lapsena saimme kokea, saamme herätä ikäänkuin kuolleesta tilasta elämän tilaan. Kotiinpaluu sisäisestikin.

Luuk.15:20-23 "Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan.  Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.