Joku päivä sitten Sataman Valon työntekijä koki sydämessään, että hänen on annettava kynttilä lahjaksi eräälle siellä kävijälle. Tiesin, että se oli hänelle varmaan suoraan viesti Jumalan rakkaudesta. Ensimmäinen tokaisu oli ollut; "Mitä hyvää minä nyt olen tehnyt?". Eikö ole aivan tyypillistä. Meille liian monelle. Käsitys, että voimme saada jotain vain jos suoritamme ensin ja jos olemme ansainneet sen. Ehkä jo lapsena olemme oppineet tähän. Saamme hyväksyntää ja huomiota vain jos olemme jotakin tehneet. Ei ilman ansiota sellaisenaan. Ehkä meistä on tullut "rakkauden kerjäläisiä" sitä kautta. Olemme jopa uhranneet elämämme hyväksynnälle. Tehneet kaikkemme ja sitten huomanneet, ettei sekään riitä. Pettymyksiä ja uupumista.

Jumala on niin toisenlainen. Hän oikeastaan odottaa, milloin lopetamme tekemisen Hänelle ja otamme lahjana vastaan Hänen lahjansa. Hän ei toimi niin, että vaatisi meiltä ensin jotain tekoja ja sitten vasta saisimme lahjan. Lahjaahan ei tarvitse koskaan lahjan saajan maksaa, eikä edes ansaita. Jos uskoakin olisi jotenkin tehtävä ensin, väheksyisimme Jumalan tekoa Pojassaan. Väheksyisimme Jeesuksen kärsimyksen tietä. Hän on jo tehnyt kaiken ja ilman ansioita saamme pelastuksen pelkästään lahjana. Vaikka emme olisi mitään hyvää tehneet ja niinkuin Paavali opettaa -ei minussa mitään hyvää ole, niin silti Jumala rakastaa. Olkaamme ansioitta armahdettuja. Armottomuuden keskellä armon kantamina eteenpäin.