torstai, 25. syyskuu 2008
Onko vielä jotain sanottavaa?
Kun olimme lähdössä äitini kysyi; "Onko sinulla vielä mitä sanottavaa?" Pysähdyttävä hetki. Kuin filminauhalta elämäni vuosia kulki mielessäni. Kuin jossain kaukana. Katsoin isääni. Tiedän hänen olevan taivasmatkalla. Mitä voin sanoa? Istuin alas takaisin ja sanoin äidille; "Ei ole mitään sanottavaa. Rukoillaan" Mitä muuta voin kuin siunata isäni taivasmatkalle joka lähestyy päivä päivältä. Oli Jumalan hetki. Kiitoksenkin aika. Niidenkin, joita ei ole tullut koskaan sanottua. Sain siunata isääni sairasvuoteella.
Kiitollisuus Jumalalle, että kaikki, mitä on tarpeen, on sanottu. Jotain suurempaa on löytynyt. Jeesuksen Kristuksen kautta yhteinen matka taivaan kotiin. Siellä ei ole enää kipua, ei sairautta, ei murhetta, ei vihaa, ei kyyneleitä. Uskon niin, että on vain ylistys ja kiitos mitä Jeesus on. Saamme siellä nähdä Hänet kasvoista kasvoihin.
Sydän on tyhjä sanoista.
Sydän on enemmän kuin sanat.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.