"Onko sinulla vielä jotain sanottavaa?" kysyi äitini isäni sairasvuoteen vierellä kun olin lähdössä kotiin. Isäni on ollut lähellä lähtöä jo kauan. On puhuttelevaa ja surullistakin nähdä kun ihminen riisutaan terveydestä, puhumisesta, oikeastaan kaikesta. Luin Raamattua isälle jonkun aikaa. Kuunteli ja rauhoittui. Naapurikin viereisellä vuoteella kuunteli. Lauloin muutaman laulun. Vierustoverin huulilta alkoi kuulua laulua myös. Oli pieni hartaushetki ennakkoon suunnittelematta keskellä sairaalaa.

Kun olimme lähdössä äitini kysyi; "Onko sinulla vielä mitä sanottavaa?" Pysähdyttävä hetki. Kuin filminauhalta elämäni vuosia kulki mielessäni. Kuin jossain kaukana. Katsoin isääni. Tiedän hänen olevan taivasmatkalla. Mitä voin sanoa? Istuin alas takaisin ja sanoin äidille; "Ei ole mitään sanottavaa. Rukoillaan" Mitä muuta voin kuin siunata isäni taivasmatkalle joka lähestyy päivä päivältä. Oli Jumalan hetki. Kiitoksenkin aika. Niidenkin, joita ei ole tullut koskaan sanottua. Sain siunata isääni sairasvuoteella.

Kiitollisuus Jumalalle, että kaikki, mitä on tarpeen, on sanottu. Jotain suurempaa on löytynyt. Jeesuksen Kristuksen kautta yhteinen matka taivaan kotiin. Siellä ei ole enää kipua, ei sairautta, ei murhetta, ei vihaa, ei kyyneleitä. Uskon niin, että on vain ylistys ja kiitos mitä Jeesus on. Saamme siellä nähdä Hänet kasvoista kasvoihin.

Sydän on tyhjä sanoista.

Sydän on enemmän kuin sanat.