Olin tänään kehitysvammaisten leirillä läheisellä paikkakunnalla. Myöhästyin tavoistani poiketen sieltä hieman ja meninkin sinne todella aralla mielellä. Vähällä valmistelulla -vasyneenäkin. Mitä oikein heille osaan sanoa. Aina kun puhun ihmisille, jotka ovat jollain lailla syrjäytyneitä tai vaikeissa vaiheissa tunnen erityistä riittämättömyyttä. Miten kerron heille miten tärkeitä ja arvokkaita he ovat. Miten rakkaita he ovat Jumalalle, vaikkei heistä tai joskus edes läheisistä tunnu siltä. Minulla oli tunne, että siellä oli monia joita oli katsottu liian monta kertaa halveksivasti. Oltu kyllästyneitä heidän levottomaankin persoonaan.

Aloitin puheeni ja rukoilin koko ajan. Takanani istui eräs leiriläinen. Pikkuhiljaa hän rupesi koskettelemaan minua. Puseron helmaa. Hipaisu kädestä. Kohta siinä kävikin niin, että käsi kädessä olimme kun puhuin. Hän heilutti kättäni levollisena ja onnellisen näköisenä. Kohta veti minut ihan viereensä ja oli vain siinä ihan hiljaa. Rauhoittuikin. Yllätyin itsekin miten syvää rakkautta tunsin häntä kohtaan. Ehkä joku oli hänen syntyessä ajatellut; Miksi hän edes syntyi. Kuitenkin hänkin oli Jumalan suunnitelmissa jo ennen syntymäänsä. Kukaan ei ole syntynyt turhaan. Miten voimme sen inhimillisesti ymmärtää. Miten usein kysymmekään; Miksi????????

Minulla oli nuket mukana joiden kautta puhuin erilaisuudesta ja siitä, miten meissä kaikissa on se pieni tyttö ja poika, joka haluaa syliin. Annoin nuket siinä puhuessa heidän syliinsä. Välittömästi osa kävi huolehtimaan niistä. Silittämään ja paijaamaan. Eräs tuumasi. Saanko pitää tätä hyvänä, kun tämä on niin mukava. Annoin luvan paijata nukkea. Voi sitä onnellista ilmettä. Ja sitä huolenpidon syvyyttä. Yllättävää. Minua puhutteli valtavasti tämä päivä. Ihmisen arvo on niin ihmeellinen asia. Jumala rakkaus meitä ihan kaikkia kohtaan. Koin siinä hetkessä, että niin hoitajat, tulevat isoset, minä kuin leiriläisetkin oltiin hetki samalla viivalla. Yhtä tarvitsevia. Yhtä arvokkaita. Yhtä ihmisiä. Yhtä rikki. Toiset vain näkyvämmin.

Eräs leiriläinen tuli luokseni lähtiessä. "Saanko halata" hän kysyi. Avasin käteni ja pian hän olikin siinä halauksessa. Pitkään. Tajusin, miten läheisyyttä vailla hänkin oli. Me tarvitsemme turvallisia isiä ja äitejä -sylejä, jossa voi olla turvallisesti. Ihminen tarvtsee kosketusta voidakseen hyvin. Siinä halatessa mietin, miten monet päivät vaille tämäkin leiriläinen oli jäänyt. Toivottavasti sain antaa hänelle -arvokkalle ihmiselle korvaavan kokemuksen. Sitä uskon, että rikkinäiset syrjityt ihmiset tarvitsevat. Turvallista hyväksyntää. Ehdotonta rakkautta. Täytyy sanoa, että olen hyvin puhuteltu tästä päivästä. Kiitollinen Jumalalle, jos jollain lailla heitä voin edes hetken lohduttaa. Sain sieltä Jörk Zinkin runokirjan kiitokseksi. Siitä pieni teksti Sinulle rohkaisuksi:

En toivota Sinulle elämää, jossa ei ole puutteita,

elämää, jossa ei ole tuskaa ja hämmennystä.

Mitä Sinä tekisit sellaisella elämällä?

Ei, minä toivotan Sinulle ruumiin ja sielun varjelusta.

Sitä, että eräs kantaa ja suojele Sinua ja ohjaa Sinut läpi kaiken,

mitä Sinulle tapahtuu, kohti päämäärääsi.

Ettei Sinua koskettaisi murhe eikä toisten ihmisten kohtalo,

sitä en Sinulle toivo.

Niin ajattelemattomasti ei saa toivoa.

Ei, minä toivon, että jokin yhä uudestaan koskettaisi Sinua,

Jokin jota en pysty kuvailemaan.

Sen nimi on "armo".

Sitä ei voi tahtoa eikä pakottaa,

Mutta kun se koskettaa Sinua

silloin tiedät: Se on hyvä.